Ja kuinkas sitten kävikään...
Meidän vauvakoiralla (juu, vauva, perheen suurin, painoa 34kg!) on vähän kuiva takapää.
Tyyppi on kasvanut tosi nopeasti, eikä ongelmilta ole vältytty. Vaikka se on saanut monipuolisesti liikuntaa, hyvää ravintoa, ja temuta siskonsa kanssa oman jaksamisen mukaan, on pehva jäänyt lihattomaksi, ja lantio on heikko.
Koska jalat on ylettömän pitkät, se peitsaa. Eikä lantio/takapää pääse senkään vuoksi kehittymään.
Ja tämä voi aiheuttaa isojakin ongelmia jatkossa.
Ajattelin antaa murulle pienenä lahjana hyvätakapäisen koiran (ja emännän), ja olen ottanut ohjelmaan miltei päivittäiset terapialenkit. Mun juoksuvauhdissa koira pysyy ravissa, ja muutaman ravikilsan jälkeen tehdään höntsälenkki reippaasti kävellen. Tämän päälle olen ravistellut koiran takapään ja lantion lihakset.
On alkanut mennä hyvin. Ravi pysyy koko lenkin, eikä "uusia kännistyksiä" (laukan kautta) tarvitse tehdä.
Aloin olemaan jo tosi iloinen ja itsetyytyväinen asian hienosta hoidosta ja koiran edistymisestä.
...mutta sitten...
Eilen koiran yrittäessä lenkin jälkeen levolta ylös, se alkoi kiljumaan, ja kesti tovin ennenkin se pääsi jaloilleen. Saa**na että pomppas sydän kurkkuun. Muru hoiti tilanteen, joten en edes ymmärrä mitä siinä kävi.
Ei se sitten illalla mitään linkannut, mutta silti.
En tiedä oliko syynä tuo juokseminen vai edellispäivänen metsäreissu, mutta ans kattoa koska mä uskallan sen kanssa enää juosta.
Yyyyh...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti