arkirakkautta

Oon pyrkinyt oleen välittämättä jos lomapäivinä on huono sää. Tänään silti jotenkin ihan ekstrasti ottaa päähän. Miltei itkettää. Lenkkeilen aamulla tossut märiksi, ja käytiin autolla kaupassa. Siinä se sitten.  Pitää vaan repiä sit jotain villapeittoa niskaan ja kokeilla rentoutua sohvan nurkassa. Jos ihan repäisemään viittii ruveta niin vien penskat jää(eli uima) halliin palelee lisää. Oli tarkoitus piipahtaa kylpylässä, mutta ei, koska masennus, rahat ja esimurkku... 

Nyt olis sopiva hetki pienelle avautumiselle. Kun tätä aikaa tässä on kerta ylenmäärin. 

A) broidin (köyhä opiskelija) fillari oli pöllitty. Lukko purettu osiin ja könkeli tiessään. Hoida nyt sitten töihin menot aikaisin aamulla jalkapelillä. Saatanan nistit. 

B) esimurkku on oikeesti haasteellinen nakki. En tiedä pitäiskö itkeä vai nauraa. Se on niin samaa maata mun kanssa että oksat pois. Eilen se natisi että kerran kuukauden käyttäytyi hyvin ja noudatt ohjeita, mutta koska ei hyötynyt siitä mitään, lopetti. No tosi kiva. Tänään (taas kerran) saarnasin sille, että kun me ollaan vanhempia ja viisaampia, niin me määritellään täällä säännöt. Heidän parhaakseen. Jos hän ei sitä näe, niin voi voi. Ja jos ei sääntöjä noudata, niin isompi voi voi. Itsepähän soppansa keittää. Samat säännöt tässä talossa on kaikille penskoille. Mahtaa olla pottumaista kun on vanhemmat jotka välittää. ( no, en voi kyllä olla hymyilemättä sisäänpäin, kun yllätän sen huoneesta nukkumaanmenoajan jälkeen lukemassa salaa piilossa jännittävää kirjaa. Näen siinä itseni noin 30 vuotta takaperin. Tekisi mieli antaa olla, mutta onpahan kasvatusmielessä siitäkin mainittava. Jälleen kerran. J. Sinkkonen on lohdullisesti sanonut että lapselle joutuu sanomaan noin tuhannen kertaa ja silti voi käydä niin, että pyytämäsi asia alkaa toimia vasta kun lapsi muuttaa omaan kotiinsa. Semmosta on elämä.) 

C) ihan on vaan mainittava se, etten ihan käsitä kuinka ihmiseltä erotilanteessa katoaa inhimillisyys ja käytöstavat. Uskon eron olevan rankkaa ja riipivää, saatikka jos jokaista päivää pitää höystää nillittämisellä, vittuilulla ja ihmeellisellä kairaamisella. Siinä erotilanteessa usein on epäreiluja aspekteja, mutta jokainen itseään kunnioittava ihminen osaa tietyssä pisteessä antaa olla. Tervettä on ymmärtää että juna meni jo, eikä siinä kitinä ja vittuilu asemalla auta. Vaikka kuinka se elämänmuutos kirpasee. Ihmiset on itsekkäitä, niiden ratkaisut saattaa olla sun näkökulmasta rajuja ja odottamattomia eikä elämä nyt aina mene niinkun on suunniteltu, tai niinku strömsöössä ainakaan. Surra saa, itkeä ja olla harmissaan. Ottaa tukea kaverin olkapäästä. Kaikkea hölmöä käytöstä ei voi kuitenkaan selittää sillä että "meni vati nurin". Eikä kaikkea tarvitse antaa anteeksi. Aikuisen pitää tajuta mikä on kohtuullista, ja jotenkin tajuta missä vaiheessa kannattaa pitää se turpa kiinni tai sormet pois näppäimiltä. Erossakaaan ei ole syytä hävittää yleismaailmallisia hyveitä kuten inhimillisyys ja käytöstavat. Joskus sillä että antaa asioiden olla, osoittaa sitä henkistä isommuutta. 

No. 

Ei kyllä olen miltei itkenyt toisten puolesta, sietänyt vittuilua, ollut kauhuissani ja pari kertaa todella nauranut niin että olen ollut kusta housuun. 

Semmosta se on, elämä. 

Mutta mä olen täällä. 

En tiedä kaikkea, en osaa kaikkea, mutta näytti siltä tai ei, mä kuuntelen.