arkirakkautta

Tänään mä ihanan aikuismaisesti tirautin itkut kun muru lähti iltavuoroon.
"Ku mä niin mieluusti olisin sun kanssa..."

Oon tänään sit koittanut lohdutella itseäni bon jovin keikkataltioinnilla (kuraa jota en murun nähden kehtaa täällä edes ehdottaa laittavani toosaan pyöriin.), koiralenkeillä, matonpesulla ja askartelulla. (Pitäähän tulevalla ylioppilaalla YO!-pahvikirjaimet olla.)

On vaan aika arsesta nää eri rytmissä pyörivät työajat. Olen muiden elämistä tässä opiskellut, että elämä on nyt. Ei voi aina odotella "parempaa aikaa" tai elää "sitku-sitku"-elämää.* Oon toki tosi kiitollinen murun töistä, mutta vaatii entistä enemmän eforttia nauttia siitä toisesta ihmisestä, jos viikossa menee monta päivää niin että nähdään 20 minuuttia vuorokaudessa. Ja mä olen aikamoinen kaikki-tai-ei-mitään- persoona, niin opettelua vaatii tämä tilanne. Ja sitä niiden pienten hetkien hyväksikäyttöä. Ja jos ei muuta, niin tässä oppii kiteyttämään rakkautensa ihanasti iMessage-muotoon. Mun luuri valuu litratolkulla siirappia joka päivä. Ja ymmärrän olla siitä kiitollinen. Tiedän että vois olla toisinkin.

No. Tässä mä nyt istun sohvalla kalja kädessä (alkoholiton, sano... Miks hitossa mun sekin pitää aina mainita. He he. ) ja plärään blogeja. Tuntuu ihan onnelliselta. Vaikka jotain puuttuu tosta vierestä. Selkeesti. Mutta tuleehan se sieltä. Tulee. Ottamaan sen 20 minuuttiaan... Ja juu-u. Ymmärrän olla kiitollinen siitäkin.





*ja mun leuassa on sairaan kipeä patti. Ja mua väsyttää sikana, koko ajan. Sanoin murulle että pakottaa mut lääkäriin jos vielä asiasta mainitsen. Sen mielestä mun pitää vaan suorilta näillä taustoilla mennä. Mutta ei se varmaan ole mitään vaarallista. Eihän. Jos ensiviikolla...?