Pälliä!
Mulla alkoi viikonloppu. Vaimoni on viikonloppuyöt töissä.
Voi kurjuuksien rovio mä sanon.
On oikeesti vaikea ylläpitää parisuhdetta kun eletään ihan eri rytmeissä. Toki tekstiviestirakkaus tiukassa paikassa riittää. Ja se että tiedän että toinen on täällä mua varten, aina. Varsinkin jos maailma potkii tai muuten surettaa. Ni aina se on.
Mutta haluaisin sen myös hyvinä päivinä.
Vapaailtoina.
Lomalla.
Aamukahvilla.
Iltasohvilla.
Nukkumaanmennessä.
Hitto mä oon valinnut sen siksi että mä pidän siitä, sen seurassa on mukavaa, se on kertakaikkisen mulle sopivaa seuraa ja sen kanssa mulla on kiva olo, En mä olis sen kanssa ensinkään jos mä en haluaisi viettää aikaani sen kanssa.
Vaikka olis perusteiltaan hyvä suhde, ei se elä pyhästä hengestä, eikä edes niistä rakkausviesteistä. Eikä siitä että kemiat mätsää sen vartin viiva 2h jonka ehtii toista päivässä näkemään.
En halua vieraantua. En joutua erilleen.
Ja koska meillä on näitä lapsia kahtaa eri sorttia, ihmis- ja koirayksilöitä, niin tuntuu että molemmilla on pesue pyöritettävänä aina kotona ollessa. Hyvällä tuurilla sillä yhdellä henkilöllä kaksi pesuetta. Kun se toinen on töissä ja toinen vapaalla. Aina väärään aikaan.
Ja ei, en valita. Upeeta kun on työtä mitä tehdä! Rahaahan tulee ovista ja ikkunoista, arki sujuu kuin tanssi, kaikilla on kivaa ja molempien työt on mukavia. Meillä on yhteisiä haaveita, omia salaisuuksia ja muuta siirappia yllinkyllin.
Mutta.
Note to self:
Varasta aikaa toiselle.
Keskustele.
Pussaa ja riitele jos siltä tuntuu. Tai aina kun tuntuu.
Älä ota toista itsestäänselvyytenä.
Näytä että rakastat. Siis sano. Ja näytä.
Ja huomaa, että toinen on todella siinä.
Tänään aamulla riitti tuttu unituhina mun niskassa ja käsi rinnan päällä kun heräsin kellon soittoon.
Silti.
Kirpasee tämä.
Ja uskon että kaikelle on tarkoituksensa. Ehkä tässä riutumisessa se, että se yhteinen aika tuntuu näillä spekseillä todella arvokkaalta.
