Ja sillai huumorintajuinen.
Aamulla kundi otti päiväkodilla spurtin, ja ylläri, tuolta ruikulilta tippu kesken juoksun housut kintuun. Lipat oli niin mahtavan koomiset että aloin täysiä vaan nauramaan, ja nii nauroi kundikin. Ei meinannut hekottelulle tulla loppua. Kummallakaan.
Se fiilis kun näet että toisella housut putoo, ja seuraavaksi heilahtaa jalkapohjat näkyviin ja naama kyntää lattiaa pitkän matkaa. Hitto. Naurattaa vieläkin.
Pojasta kertoo paljon että kun tultiin kotiin iltapäivällä, oli napero tuhonnut muutaman pehmolelun niin että näytti kun olkkariin olis iskeny lumimyrsky. Sanoin pojalle että se voi mennä ulos leikkimään, niin se järkyttyneenä kyseli josko aion siivota yksin, kun sotku oli nii hirvee.
Pikkurakkaus. Auttoi sit urakassa omasta aloitteestaan ennen ulos menoa. Se on kerrassaan empaattinen ja vekkuli äijä.
No. Muiden lasten kanssa nyt arki pökittää senkin edestä. Että en nyt ala hyvän kasvattajan sädekehääni kiillottelee yhden hauskan ja empaattisen kundin johdosta.
Esikoisella on nyt vaikeuksia jotenkin orientoitua elämään, kun asioiden eteen joutuu oikeesti näkemään vaivaa. Ei suju elämän hommat enää aikuisena steinermäisesti hymyilemällä. Kaikki menee vähän vasurilla, ja kun tulos ei ole toivottua, on draamassa maailmanlopun meininki. Muru epäilee että se kohta alkaa tajuumaan. Mä pelkään että ei. Ei heti eikä edes kohta. (Kas. Olen realismia oppinut.) Epäilen vahvasti että vauhtia tulevaisuuteensa se tulee pian kotoa ottamaan.
Ruttunaamasta ei nyt voi kundin kanssa puhua ees samana päivänä. Mokoma mielensäpahoittaja ja sääntöjenrikkoja. Jatkuvaa sluibailua ja naaman näyttämistä. Kaikkea ekstraa pitäisi saada, mutta mitään "tylsää" ei hotsittais tehdä. ( kuten noudattaa niitä sääntöjä, mennä asiallisesti nukkumaan ja syödä terveellisesti.) En olis nyt valmis minkään esimurkkuikään, muuta eiköhän se ole otettava mitä on tarjolla. Valitettavasti. Koitan lohduttautua sillä että tämä on vaan vaihe. Onhan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti