otan aika kovaa stressiä siitä, että koko sekameteli pitäisi pakata puolet pienempään asuntoon. enää kuukaus jäljellä. ja voitte kuvitella kun tyypit on hillonneet kaikkea paperisälää, lakanaa, pöytäliinaa ja lastensa kouluarvosteluja parikymmentä vuotta, nii melkein itkettää.
eilen saatiin hyvin pillejä pussiin laitettua ja hommaa eteenpäin.
itsellä on henkisesti parempi olo, vaikka fysiikka alkaa huutaa jo hoosiannaa.
on se hassua että sitä jaksaa mitä tahansa tehdä, jotta pää pysyy kunnossa. faijakin huus hoosiannaa kun kantelin roskasäkkejä edes takasin, ja ihan pultit joutu vetää että sai rauhassa kannella. en mä ole niin risu kun miltä näytän. piste.
en pystyis tälläseen mitenkään jossei mulla olis kotona perusasiat kunnossa. illalla saa nukahdella just mihin tuntuu, ja muru pitää sirkusta pystyssä niiltä osin kun mä en enää taivu.
en tajua millä palkitsisin itseni kun tää sirkus on ohi.
tai on mulla ajatus siitä... tosin ihan himpun pitää jostain säästää että se onnistuu.
pitäkää peukkuja!
innostavaa tässä muuttoprojektissa on noi sisustusasiat. nekin on yks juttu joka auttaa mua jaksamaan tätä vittumaista ajanjaksoa. mun visiot alkaa mennä läpi mun vanhemmillekin, ja sormet syyhyen odotan seuraavaa reissua paikalliseen kierrätyskeskukseen.
teemana vanhempien uudessa asunnossa on valkoinen ja koivu, ja (
no jaa. kaikesta selviää, vaikka loppupeleissä sitä ihmettelee sitten että miten se kaikki kävikään niin "helposti". my ass. tälläkertaa pidän huolen että itse muistan miten paskamaista aikaa viime vuosi, ja tän vuoden alku on ollut. ja tänä vuonna opettelen sanomaan ei. (alotan se vaikka sit duunihommissa, missä olen mm. viimeviikon hoitanut kahden ihmisen työt. koska en osaa sanoa ei. koska päässä on vika.) huoh. huoh. huoh.
en ole mikään megamarttyyri. ja uhrautuja. (kukaan ei loppupeleissä rakasta urhautujaa, tiesittekö?) mulla vaan sattuu olemaan aika korkea aktivaatiotaso. enkä mä ole tähän taakkaan nyt kuolemassa mitenkään. oon kiitollinen että vanhemmat pääsee mua lähemmäs asumaan, että mulla on mukavat penskat, hauskat koirat ja ihana emäntä. pystyn maksaa laskut, meillä on ruokaa (ja suklaata) ja mä olen terve. ja muru hakee mun anoppilaan unohtuneet rommit ja muut herkut, sit elämä onkin taas miltei täydellistä. je!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti