maanantai 1. joulukuuta 2014

kakkukahvien jälkeen oli vuorossa puheet.

isäni ei kyennyt liikutukseltaan kuulemma puhettaan lukemaan, joten seremoniamestari oli lupautunut tehtävään.
"ei järvi soutamalla lopu. rakkauselämän pitäisi olla sellaista yhdessä soutamista...." isäni puhe alkoi. siinä kerrottiin että yhdessä soutaessa ei säästä ole vastusta ja kuinka on navigoitava yhdessä.

anopin pitkässä ja kauniissa puheessa sattumoisin sivuutettiin myös soutamista, sitä kuinka kovissakin elämän myrskyissä on aina hyvä kääntää kokka kohti kotia, jossa on kotisatama, majakka ja joku rakas odottamassa. puhe päättyi kauniiseen runoon, ja anopin sieviin pieniin kyyneliin.

ihanat vanhemmat, ihanat puheet.



ja sitten..

mun puhe. 
omfg.
kävin tirisemään heti alussa. 
(mä ajattelin vaan kokoajan murun myötähäpeää kun tuore vaimo ei pysynyt yhtään kasassa.)
kiitin vanhempiani siitä mitä musta on tullut, niin rohkea että uskallan rakastaa avoimesti ketä haluan, ja muistutin isääni miettimään mitä kaikkea on tehnytkään oikein, vaikka mun tultua kaapista se mietti mitä on tehnyt väärin. kiitin anoppia lämmöstä ja rakkaudesta. kiitin ystäviä olemassaolosta, ja kerroin että tunnen suurta kiitollisuutta siitä, että häihin kutsuttiin vain kaikki tärkeimmät ihmiset, ja kuinka tässä tilanteessa huomataan kuinka valtavasti rakkautta meidän ympärillä ja meitä kohtaan onkaan. 
itkin, takeltelin ja jatkoin. 
kerroin murun ja mun ekakohtaamisesta, ja siitä miten se vaikutti minuun. kuinka olisin silloin tehnyt kaikkeni hänet saadakseni, ja kuinka olen valmis tekemään edelleen niin, jokaisena elämäni päivänä. 

*kerroin kuinka molemmissa meissä on särmää, mutta niinkuin tommy tabermann kehoittaa katsomaan rannan sileitä kiviä, koska niissä huomaa jatkuvan hellyyden voiman. se voima meissä on. 
ja kuinka tunnen itseni ahneeksi hänen seurassaan, kuinka tuntuu etten voi saada hänestä liikaa. ja kuinka ylpeä olen saadessani kutsua häntä vaimokseni. 
ja kuinka hänen uskonsa minuun on suurempi kuin oma uskoni itseeni voi ikinä olla. 
ja että olen maailman onnellisin nähdessäni hääpäivämme aiheuttaman ilon heijastumassa hänen katseessaan. sen mun oman iloni.

noloa! meillä ei ollut mitään häänenäliinoja, mutta ne olisivat tulleet tarpeeseen. tyttäreni oli poistunut kuulemma eteiseen itkemään rauhassa, ja kaasot säntäilleet hakemaan vessapaperia kaikille tihrustelijoille. 

kiitos ja anteeksi. 
mua (miltei) hävetti oma vollottaminen, mutta puheesta saatu palaute lämmittää mieltä edelleen. olin kuulemma vitsikäs ja koskettava. **

tässä  muru lohduttaa itkijänaistaan.
* editoitu ja lisätty
** (koska muutes lällättelin vanhemmilleni että joku mut huoli kuitenkin, niiden epäilyistä huolimatta! ja kerroin että isäni on sanonut etten voi adoptoida kaikkia kodittomia elämiä ja lapsia, mutta oikean ihmisen kanssa voinkin! että lälläs sillekin. ja paljastin murun sanoneen ettei se mun persoonaan ole ainakaan rakastunut. (eikä se ollut edes vitsi.!) haha.)

2 kommenttia: