arkirakkautta

alkaa latva lahoomaan.

edellisenä päivänä itkin, eilen itkin, tänään itkin.
surua, turhautumista, ja sittenkin vähän iloa.

mä olen huono, ruma, tyhmä ihminen, enkä osaa mitää hoitaa.
oon kun joku miinusmerkillä varustettu midas, kaikki mihin kosken,
muuttuu paskaksi tai menee perseelleen.

älyän sentään olla kiitollinen.
siitä mitä mulla on.
huolimatta siitä etten olekaan täydellinen ihminen.

muru, perhe, ystävät.
aamukahvi, aamusuukko, aamusuklaa, työpaikka.

oppispa olemaan armollinen itselleen.
sillä.
mä ainakin olen yrittänyt.
todella.

kiitos niille erityisille, jotka löytää aina ne oikeet sanat,
kun empatiaa saadessani alan pillittää holtittomasti.
murulle joka yöllä pitää tiukassa otteessaan kun mä vapisen hereillä ja pelkään. 
ja pojalleni, joka sanoo mun olevan maailman kaunein nainen.
ja työparille joka taikoi elämän parhaan aamiaisbrunssin väsyneelle päivystäjälle. 
ja parille vanhahkolle herrasmiehelle jotka teki yhteistyöllään tästä päivästä kokemisen arvoisen. 

sentimentaalista soopaa, ehkä.
mutta arkea ja totta. tänään.