arkirakkautta

kaveri herätti roisit keskustelut lapsiluvusta. lopputulemana keskustelusta poistuneita kavereita, äimistelyä ja jos jonninmoisia perusteluja omalle lapsimäärälle ja sen riittävyydelle.

ensimmäistä kun on lähettämässä maailmalle, niin haikeelta tuntuu jo nyt.
ja joku saattaa epäillä mielenterveyden huteruutta kun alko ahdistaa kun puolsettiä poistui takavasemmalle muutamaks päiväksi. (ajattele: muru ja kaksi koiraa sekä anoppi ja sen koira ja kissa.)

mä olen kasvanut melussa ja tohinassa. ja siinä että joku pyörii aina jaloissa.
siitä saakka kun olen ollut 18, on aina ollut joku vaatimassa jotakin huomioo ja jollain on aina ollut asiaa.
mä pidän siitä.
mua ei haittaa paskapyykki, siivoaminen, touhuilu ja alituinen huutelu.
en kaipaa omaa aikaa juuri yhtään.
meinasin saada slaagin kun joululla olin yhden illan ja päivän omissa parhaissa seuroissani yksin.
ehkä se on myös tottumiskysymys, mutta jos tykkään asioista näin, niin miks haikailla muuta?

haluanko lisää lapsia?
en.
onko kolme hyvä?
on.

mä en ole ikinä pystynyt mitään päättämään järjellä. en myöskään lapsiasiaa.
ei hirvittänyt pätkääkään sinkkuna ja varattomana alkaa tehdä sitä kolmatta, ja kun sen sain, sain myös puolison ja perheen. ja kaikki meni niinkun pitikin.
ehdin saada vakiviran ennen poikaa.
ja sitten tän rivitaloasunnon ja koiran, lauta-aitaa toki ei ole, mutta farmariauto kyllä.

tää on se perhemalli ja -koko missä mä viihdyn. 
jokaisella se tunne kertoo sitten kuitenkin mitä haluaa lähtä edes yrittämään.
oli se se ensimmäinen, taikka kuudes. vai haluaako lapsia ensinkään.
ei siinä naapurin/kaverin/tädin tai äidin jeesustelut auta.
perhepolittiset päätökset kun on aina perheen tahi yksilön oma asia.