arkirakkautta

blogimaailmassa jyllää itsensäpaljastamishaaste.
tjeu:  http://mamigogo.bellablogit.fi/2013/07/29/a-beautiful-body-haaste/

toiveena realisoida ihmisten mieliin naisvartalo sellaisena kuin se on, photoshopattujen barbien sijaan.
niin että kaikenkokoiset ja- näköiset voisivat tuntea itsensä hyviksi ja kauniiksi ”virheistä” huolimatta – olivat ne sitten iän, elämän, sairauden tai raskauden mukanaan tuomia tai aina osana vartaloa olleita. Ajatuksena olla myös hyvä roolimalli omille lapsille. 

hirvitti ihan miettiä omaa vartalokuvaansa kaikkien nähtävillä. (miksi niin?) vaikka tokihan se on bongattu uimarannoilla, takapihalla ja uimahalleissa monin silmin kuitenkin. olen jopa ottanut aurinkoa ilman yläosia. enkä kainostele jos joku (mieskin) tulee pukkarista hakemaan vaatetta kun olen puolipukeinen. mä ajattelen että ihmisen vartalo vaan on. se vaan on. samahan siellä on vaateiden alla kuitenkin. (johtuu vissiin jotenkin ammatista jossa näkee vaikka ja mitä.), ja jos ei aikuinen mies ole rintsikkasilteen naista nähnyt, niin on jo korkea aika. ja sen silmäthän ne siinä vaan vauroituu jos kehtaa kohti katsoa.


mä olen teini-iästä saakka pitänyt itseäni romuluisena. treenasin kovaa ja paljon, ja mielestäni olin aika epäseksikäs pieni patukka. muistan kun nuorena ruipeloinen serkkupoika moitti mun leveitä hartioita*, ja isänikin on ilmoittanut ettei mulla ole hätää iltayöstä kaduilla liikuskellessani, koska raiskaajillakin on silmät päässä. joten hirveän hekumallinen kuva mulla ei itsestäni kasvuiässä ole päässyt kehittymään.

roteva&ronski-mielikuvan lisäksi mulla ei ole juurikaan ollut mitään kriisejä kuitenkaan kehoni kanssa. jos olen tuntenut itseni paksuksi, olen syönyt vähemmän ja laihtunut. mun vartalo jaksaa tehdä töitä, hoitaa perhettä, juosta ja nauttia. sehän riittää. olen myös punkenut tähän maailmaan 3 lasta, kehon siitä liiemmin kärsimättä, ja se on aika uskomatonta se. ymmärrän tämän olevan harvinainen etuoikeus, ja ymmärrän olla äärimmäisen kiitollinen siitä.

naiseuden etumerkki, tissit, katosivat viimeistään viimeisen lapsen jälkeen. sekään ei ole aiheuttanut mulla mitään ongelmia, koska (rakas,rakas) puolisoni jaksaa kehuskella pitävänsä eritoten pienistä rinnoista, ja ihastella mun omia aina kun sattuu niihin törmäämään. sehän riittää mulle. vatsanahka on pehmeä, se menee ruttuun kun vedän vatsaa sisään, ja kun mä syön, näkyy se figuurissa selkeesti. mutta mä olen jo niin aikuinen, että sekin on musta vaan sulosta. vikassa raskaudessa myös vatsalihakset repesivät keskilinjasta irti, ja pientä uomaa keskellä vatsaa jaksan aina ihmetellä, mutta pidän sitä mun "taisteluarpena". ja sekin nyt vaan "on" siinä. ja sillä sipuli.

jos mulla on stessiä, se näkyy heti syömisessä. olen kuullut laihoinapäivinä päivittelyä mun liiasta luisevuudesta, mutta en kuuntele myöskään sitä. ainoa mitä kuuntelen on mun oman kehon viestit. jos on nälkä mä syön. jos ei, mä en syö. mä olen jo naisen iässä ja tajuan että jotkut on muodokkaampia ja  pehmeempiä ja jotkut vaan tälläsiä kuivan kesän oravia. se on semmosta. joskus siihen voi vaikuttaa omilla toimilla, joskus taas ei.

pennut on vissiin imenyt mut kuiviin. 

haluisin vähän lisää lihaksia toki. mutta en ota siitäkään paineita. viimeeks kun kävin sovituskopissa, kuiskasin murullekin oman peilikuvan nähdessäni että "ei huono". (vuosia 30 +, 3 lasta, suklaanhimo.) se on vaan hyvä juttu ja tervettä, olla tyytyväinen siihen mitä itse on ja miltä itse näyttää.

sen haluisin mun lapsille opettaa. nainen on aina kaunis. 


*mummini, kunnon naistenpuolustaja, sanoi siihen että "kannattais sunkin vissiin käydä puntilla kun oot itse tommoi ruipelon hintin** näköinen. että tytöllä sentään on hyvä ryhti." (vieläkin naurattaa. (ja vähän itkettää samalla. mummi joutui just sairaalaan. joten gotta go.))
**pahoittelut mummin epäkorrektin kielenkäytön vuoksi.